Eurajoen seurakunnan historiaa

Hengellisen elämän perinteet Eurajoella ovat varsin vanhat. Virallisissa lähteissä seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran helmikuun 19. päivänä 1344. Tuolloin Nikolaus Vellus –niminen pappi luovutti 80 markan suuruisen velkansa maksuksi Turun piispa Hemmingille Eurajoella omistamansa maatilan. Voidaan päätellä, että Eurajoki jo tuolloin oli hallinnollinen ja oikeudellinen kokonaisuus ja kirkollisesti vakiintunut alue. Tuohon laajaan muinaiseen kirkkopitäjään ovat Eurajoen lisäksi kuuluneet Rauma, Lappi ja Luvia. Nämä ovat myöhemmin siitä eronneet; Rauma jo keskiajalla, Lappi 1630 ja Luvia 1901.

Varsinkin Eurassa tutkitut hautalöydöt Luistarissa kertovat kristinuskon vaikutuksesta alueella jo ennen ensimmäistä ristiretkeä v. 1056. Varhaisimmat kristilliset tiedot muinaisen ”Alisen Euran” eli Eurajoen suurpitäjän alueella liittyvät Santolviin, Eurajoen ja Lapin eli tarkemmin sanoen Saarenkylän ja Murtamon rajalla olleeseen muinaispyhäkköön. Santolvi tulee sanoista Sankt Olof eli Pyhä Olavi, joka oli Norjan ensimmäinen kristitty kuningas ja harjoitti lähetystyötä tänne idän suuntaan.

Irjanteen kylässä harjun päällä on sijainnut saarnahuone jo 1200-luvun lopulta lähtien. Nykyinen v. 1731 rakennettu kirkko on kolmas samalla paikalla.

Toinen kirkollinen keskus syntyi 1300-luvun alussa kun ensimmäinen kirkko rakennettiin nykyiselle paikalle Viloisten kylään. Joen eteläpuolen Haloinen ja pohjoispuolen Viloinen nimettiin yhdessä kirkonkyläksi. Tämä kirkon sijoitus johtunee alueen asutuksen painopisteestä joen alajuoksulle. Sinnehän meren rantaan jokien suulle perustettiin Linnamaan linnakin v. 1367. Ensimmäinen kirkko, jonka nimi oli Pyhä Risti, mainitaan v. 1558. Seuraava puukirkko rakennettiin samaan kohtaan v. 1695. Kirkon kellossa mainitaan tätä 1700-luvulla Mikael Almlöfin kirkoksi. Tämä oli hyvin vaikutusvaltainen nimismies aikanaan. Vuoden 1695 kirkossa oli kivinen sakasti: kirkon piirustukset ovat säilyneet. Kivisakastin kivet palvelevat osittain nykyisen kirkon peruskivinä.

Edellisen v. 1695 kirkon alttaritaulu kuvaa Kristusta ristiinnaulittuna. Tämä runsaalla barokkikehyksellä varustettu taulu on nykyisen kirkon sakariston puoleisella seinällä.

tämän tekstin on kirjoittanut Heikki Vanha-Rauvola

(Lähde: Ulla Heino, Eurajoen historia 1-3)

Isovihan jälkeen vanha kirkko oli huonossa kunnossa, mutta korjauskelpoinen. Vuosisadan loppupuolella 1791 se todettiin kuitenkin niin huonokuntoiseksi, että pitäjänkokous velvoitti ryhtymään uuden kirkon suunnitteluun. Seuraavina vuosina mietittiin kivikirkonkin vaihtoehtoa. Arveltiin, että metsistä löytyy enemmän kiviä kuin hirsiksi kelpaavia honkia.

Vuojoen tilanhoitaja, inspehtori Lars Demoen ehdotti puukirkon tekoa vanhalle paikalle. Luvialainen eversi J.C. Gripenberg oli kivikirkon kannalla. Inspehtori arveli, että kivikirkko uppoaisi maahan, ellei sitä perustettaisi Vastamäkeen tai pappilan lähelle. Hautausmaa jäisi kuitenkin sivuun nykyiselle paikalle. Eniten kannatettiin lopulta puukirkkoa ja nykyiselle paikalle.

Perustelut vakuuttivat viranomaiset ja v. 1800 kuningas Kustaa IV Aadolf hyväksyi puukirkon piirustukset. Kirkon rakennustyöt kännistyivät kesällä 1802. Rakennustöiden valvojana oli nimismies Theodor Höckert. Rakentajana toimi turkulainen Mikael Hartlin. Eurajokelaiset valitsivat myös luutnantti Jakob Tuderin Hartlinin työn valvojaksi. Pelättiin erityisesti perustusten kestävyyttä. Kirkkoherra, teologian tohtori ja professori Johan Pihlman oli ollut alun perin kivikirkon kannalla. Rakentajien ja valvojien kesken oli tiettyjä jännitteitä. Kaikesta huolimatta päästiin syksyllä 1803 vihkiäisten suunnitteluun. Kun kirkko 1803 marraskuun 6 p:nä vihittiin käyttöön, se sai nimen Gustav Aadolf. Vihkimispäivä oli myös Ruotsin 1600-luvun sankarikuninkaan ja uskon puolustaja Kustaa II Aadolfin muistopäivä kuten nykyisinkin.

Vihkimisen toimitti arkkipiispa Jacob Tengström avustajinaan Eurajoen kirkkoherra, lääninrovasti Johan Pihlman, Säkylän kirkkoherra Andreas Elden, Köyliön kirkkoherra Henrik Törnroth, Euran kappalainen Johan Jacob Homén ja Ulvilan kappalainen Johan Pihl. Heinon historiateoksen mukaan piispa Tengström joutui viime hetkellä perumaan tulonsa ja jätti vihkimisen avustajien huoleksi.

Seuraavana vuonna 1804 Vuojoen kartanon isäntä Axel von Fersen maalautti kirkon sisältä ja laitatti sen pohjoisseinällä olevan parven reunaan sukunsa vaakunan. Heinon historiateoksen mukaan Axel von Fersen lahjoitti myöskin kirkon alttaritaulun. Kirkko laudoitettiin ulkopuolelta vuonna 1838 ja samalla tehtiin vesikatto paanuista. Kun keisari Aleksanteri I kävi vuonna 1819 Suomessa, sivusi hänen matkareittinsä myös Eurajokea. Keisari kävi kirkossa ja määräsi, että sen itäpäähän oli laitettava raudat estämään rakennuksen leviämistä. Siellä ne ovat edelleen kirkossakävijäin nähtävänä. Vuonna 1865 maalattiin kirkon ulkoseinät punaisiksi ja parin vuoden kuluttua uusittiin sisämaalaus. Vuonna 1899 laitettiin kamiinalämmitys, joka on myöhemmin muutettu keskuslämmitykseksi. Kirkon sisäseinien ja katon vuoraus sekä lattian ja penkkien uusiminen olivat vuoden 1926 toimenpiteitä. Silloin maalattiin myös kirkon seiniin yläosassa kirkkoa kiertävä lehtereiden siniseen väriin liittyvä friisi, missä orjantappuran mutkissa vuorotteli kullanvärisenä risti ja kruunu symboliikka. Vuoden 1964 korjauksen yhteydessä tästä jo himmenneestä koristuksesta luovuttiin.

Kirkko on kokenut monia korjauksia, viimeksi v. 1988, jolloin lämmitysjärjestelmää ja lämpöeristystä uusittiin. Samalla väljennettiin tiloja alttarin vaiheilla. Kirkko on saanut vuosien varrella runsaasti esineistöä lahjoituksina. Kattokruunut ovat erityisen arvokkaita. Messinkinen kynttilänjalkapari 1400-luvulta oli vuonna 2003 Turun Linnassa näyttelyssä ”Ristin ja Olavin kansaa”. Siellä olivat myös vanhimmat kirjamme Biblia Latina vuodelta 1480 ja Missale Aboense vuodelta 1488.

teksti Heikki Vanha-Rauvola

(Lähde: Ulla Heino, Eurajoen historia 1-3)

Eurajoen kirkkoa katolisella keskiajalla koristaneesta alttaritaulusta on säilynyt vain keskimmäinen osa. Se on 1,9 metrin levyinen ja korkuinen. Sen veistoksissa on kuvattuina Jeesus-lapsi, Neitsyt Maria, Josef ja juuri syntynyttä lasta kunnioittamaan saapuneet Itämaiden kuninkaat. Kunkin kuninkaan takana on palvelija. Kuninkaat on kuvattu ikäjärjestyksessä, vanhin ja huolten leimaama polvistuu ensinnä Jeesuksen eteen, keskimmäinen kurottaa kättään kohti taivaalle syttynyttä uutta tähteä ja kolmas on kääntynyt hieman poispäin. Kaapin yläreunaa koristavat baldakiinit ja alaosaa neljään osaan jaettu koristelista. Kussakin osassa on keskellä lehdykkä ja tässä kasvot, kolme ensimmäistä esittää pyhimyksiä ja viimeisin kruunupäistä kuningasta.

Kaappi ja sen veistokset oli maalattu kullalla, hopealla, kirkkaalla sinisellä ja vihreällä. Neitsyt Maria istuu kultaiseen ja sinivuoriseen viittaan pukeutuneena. Hänen hameensa oli hopeinen. Vanhimman kuninkaan viitta oli vuorattu kärpännahalla ja hänen vaatteensa olivat vihreät. Toisen kuninkaan lyhyt viitta oli niin ikään kultainen ja vaatteet vihreät ja sinivuoriset. Nuorin kuningas oli pukeutunut kultaan ja hopeaan. Tausta oli kullattu ja kuvioton, pyhimysrenkaat oli vain maalattu Josefin ja Marian päiden päälle.

Eurajoen alttarikaappi oli kullan ja hopean kimmaltavana vaikuttava näky. Neitsyt Maria on kuvattu perinnäiseen lyypekkiläiseen tapaan, mutta muut hahmot ovat jokseenkin kulmikkaita. Veistoksissa on kuitenkin pyritty realismiin ja etäännytty gotiikan käyttämistä muodoista. Alttarikaappi on ajoitettu 1440- ja viimeistään 1450-luvulla tehdyksi. Sen veistäjät ovat tuntemattomia. Siinä on havaittavissa joidenkin koti- ja ulkomaisten alttarikaappien vaikutuksia mutta tekijää näiden yhtäläisyyksien avulla ei ole pystytty jäljittämään.

Eurajoen historia osa 1 sivu 372
Lähteet:
Meinander: Medeltida altarskåp och träsniderier i Finlands kyrkor
Nordman: Medeltida skulptur i Finland

Eurajoen seurakunnan arvokkain kirja on Biblia Latina. Se on painettu Ulmissa vuona 1480. Se on ns. inkunaabeli eli kehtopainate joka on painettu ennen vuotta 1501, jolloin kirjapainotaito yleistyi ja tekniikka parani. Lauseiden koristellut alkukirjaimet on tehty siihen käsin. Nämä yksittäiskappaleet ovat usein hauraita. Tällaisia latinankielistä Raamattua on säilynyt maailmassa vain kuusi kappaletta. Tämä Raamattu on entisöity konservaattori Aino Ravilan toimesta.

Missale Åboense on ensimmäinen Suomen kirkon  käyttöön tarkoitettu messukirja. Se on painettu vuonna 1488 Lyypekissä. Yhtään kokonaista missalea ei tunneta, 15 epätäydellistä on tiedossa, joista kaksi Suomessa. Eurajoen missalen olemassaoloa ei tunneta edelleenkään kovin laajasti. Pahoin varioituneen kappaleen entisöi Aino Ravila.  

Vuoden 1701 virsikirja ns. vanha virsikirja oli tavallisen seurakuntalaisen peruskirja yli 200 vuoden ajan. Kirja on melko yleinen.

Mikael Agricolan kääntämä Uusi testamentti vuodelta 1548 on säilynyt melko hyvin.

Luvian uuden kappelin suunnittelija oli Tuomas Ravonius (1705-1784), porilainen porvari ja rakennusmestari.

Kappelin rakentamisen aikaan Eurajoen kirkkoherrana oli Matthias Tackou, rovasti ja pappissäädyn valtiopäiväedustaja. Luvian kappalaisena oli Johan Hornaeus, Eurajoen kirkkoherran Samuel Hornaeuksen poika. Hän tuli Luvian kappalaisen virkaan v. 1743.

Kirkon rakentamiseen ryhdyttiin, vaikka ns. pikkuvihan aika (1741-1743) oli juuri päättynyt. Rakentaminen alkoi 1745 ja lopulliseen asuunsa kirkko valmistui 1748. Rakennusmestari Ravonius sai vuosipalkkaa 100 taalaria ja 5 taalaria ”viimeistelystä” vuonna 1748.

Tarvittavat hirret, kivet, hiekka, tuohet, sammalet ja muut kotoiset rakennusaineet tuotiin talojen manttaalien mukaisin määrin Sittlahden mäelle. Kirkon rakennuspaikalla häärivät talojen isännät, rengit, käsityöläiset ja itselliset. Työpäivä alkoi varhain aamulla rukoushetkellä.

Töitä valvoi Ravonius. Hän myös osti raudan Kauttuan ruukilta ja yhteensä 8300 naulaa Tukholmasta ja Porista 128 taalarilla. Tervaa hankittiin viisi ja puoli tynnyriä à 6 taalaria. Lasimestari Jöran Nyström sai ammattitaitoisesta työstään 123 taalaria.

Valmistuttuaan kappelirakennus oli n. 20 m pitkä, 10 m leveä ja 7 m korkea. 1700 -luvulla ei tunnettu pituusmittana metriä, vaan luetteloissa esim. pituus oli ”34 1/4 alnar lång” (aln = kyynärä = 59,38 cm). Katteena oli tervattu paanukatto.

Voidaan vain kuvitella, kuinka suuri ilo seurakuntalaisilla on ollut, kun kirkko saatiin valmiiksi. Sitä pyrittiin myös koristelemaan. Vanhasta kappelista oli myös tuotavaa: ehtoolliskalkki vuodelta 1678, muita ehtoollisastioita, tekstiilejä ja v. 1723 lahjoitettu tiimalasi.

Uuden kirkon saamista lahjoituksista arvokkain oli alttaritaulu. Se on Anders Dahlstenin 1746 Turussa tekemä ja esittää Vapahtajaa ristillä. Taulusta voidaan lukea kirjoitus: ”Jumalalle kunniaxi ja Lufian kappelin kaunistuxexi on tämän alttaritaulun lahjoittanut Ephraim Stener Turun kaupungin fiskaali v. 1750”. Stener oli myös raatimiehenä Turussa neljäntoista vuoden ajan. Mitä siteitä hänellä on Luvialle, on toistaiseksi selvittämättä. Kalliin alttaritaulun lahjoittamiseen liittyy mielenkiintoisia piirteitä. Stenerin puoliso oli satakuntalaista Leistenius -sukua, Nakkilan Leistilän mukaan.

Alttaritaulun lahjoittamisvuonna, 1750, Joopin vanhaisäntä Henrik Mårtenson, kuljetti sen Luvialle. Vaivojensa palkaksi hän sai 12 taalaria.

Kirkolle lahjoitettiin myös karhuntalja alttarille. Samanlaisesta lahjoituksesta v. 1733 kertoo Yrjö Hormia Pyhämaan-Pyhärannan 300-vuotisvaiheilta teoksessaan: ”Maisteri Aulis Ojan tutkimusten mukaan on entisinä aikoina ollut Varsinais-Suomen ja Uudenmaan suomalaisissa pitäjissä samoin kuin Etelä-Karjalassa yleisenä tapana lahjoittaa karhuntalja kirkkoon alttarin edessä pidettäväksi”.

Penkkijärjestys

Tuiki tärkeä penkkijärjestys oli laadittava pikimmiten. Sen tekivät Eurajoen kirkkoherra Matthias Tackou ja kappalainen Johannes Hornaeus. Tekijöiksi kelpasivat siis oman seurakunnan miehet, eikä kuten aikaisemmin jonkun kaukaisemman kirkkopitäjän papit, esimerkiksi Keckonius Huittisista 1667 ja Lignipaeus Laitilasta 1712.

Penkkijärjestys laadittiin toukokuun 8. pnä 1746.

Miestenpuolella oli ensimmäisenä Herra Everstiluutnantin istuin.
2. penkki: kersantti Lax, aliupseerit Hanninkylästä, Heinilästä ja Sassilasta.
3. penkki: mm. Tommila ja molemmat Löytyt.
4. penkki: Hanninkylän Yörläisen, Tasasen, Isoruutin, Pullin, kahden Väipäreen talon ja Korven Marttilan isännät.
5. penkki: Hanninkylän Nissi, Vähäruuti, Lanki, Korven Suomalainen, Äijälä, Peränkylän Esko ja Seppä.
6. penkki: Peränkylän Sahari, Sittlahden Riihilä, Mikolan Kukola ja Eevasti, Lemlahden Prami ja Maijala.
7. penkki: Ensimmäisen ylemmän poikkikäytävän jälkeen on penkki vieraille.
8. penkki: Lemlahden Jussila ja Junnila, Norrbyn (Luodonkylä) ja Heinilän lampuodit ja kappalaisen rengit.
9. penkki: Lemlahden neljä ja Peränkylän kaksi naapuria (taloa).
10. penkki: Mikolan kaksi, Sittlahden kaksi ja Korven kaksi naapuria (taloa).
11. penkki: Väipäreen kaksi taloa, Hanninkylän Nissi, Vähäruuti, Langi, Yörläinen ja Pulli.
12. penkki: Hanninkylän Tasanen, Isoruuti, Arnäsin (Niemenkylän) neljä ja Löytyn ylinen talo (Puosi).
13. penkki: Löytyn alinen talo (Puosi) Tommila, Heinilä, Sassila.
14. penkki: Vanhoille itsellisille.
15. penkki: Jakamaton (ohikulkijoille).

Naisväen puoli
Penkki kuoripalkin luona
1. Kappalaisen puoliso ja Heinilän rustholli.
2. Kersantti Laxin vaimo, Hanninkylän, Sassilan ja Löytyn (molempien talojen) aliupseerien vaimojen paikat.
3. Skogsbyn (Pappilan) Sassilan, Heinilän ja Tommilan piiat
Kuorista (lähtien)
1. Everstiluutnantin puolison sija.
2. Arnäsin (Niemenkylän) neljän, Väipäreen kaksi, Hanninkylän Yörläisen, Hanninkylän muut kuusi ja Korvenkylän Marttila.
3. Korvenkylän Suomalainen, Äijälä, Peränkylän kolme, Sittlahden Riihilä.
4. Mikolan kaksi, Lemlahden neljä ja lukkarin vaimo.
5. Ylemmän poikkikäytävän jälkeen Mikolan kaksi, Lemlahden neljä, lukkarin vaimo.
6. Korven Suomalainen, Äijälä, Peränkylän kaksi, Sittlahden Riihilä.
7. Hanninkylän Nissi, Langi, Tasanen, Vähäruuti, Isoruuti, Pulli, Korven Marttila.
8. Hanninkylän Yörläinen, Väipäreen kaksi, Arnäs (Niemenkylän) neljä (taloa).
9. Norrby (Luodonkylä) Löytty, ”väkkärin” eli suntion ja käsityöläisten vaimot.
10. Jakamaton tai vanhoille itsellisille.

Lehterillä:
Rakuunoiden ja sotilaiden vaimot.
Piioille ja nuorelle väelle.
Samaten

Matthias Tackou
pastor et prepositus Eurajoella

Johannes Hornaeus
sacellanus Luvialla

Lehterin ahtaudessa hikoilivat mm. rakuunat ja sotilaat.

Kirkossa oli vielä 1800 -luvun puolivälissä myös häpeäpenkki ja jalkapuu.

KAPPELI MEREN RANNALLA

Brita Salko

TIETOJA LUVIAN VANHOISTA KIRKOISTA JA KIRKKOESINEISTÄ

LUVIA – väylän varrella

Luvian sijainti meren rannalla on aina määrännyt elämää täällä niin kuin kaikkialla rannikolla.

Reitti, jota on kuljettu jo varhaisina aikoina, on purjehdusväylä, joka johtaa etelästä Korpoströmistä Lypertön, Putsaaren, Pyhämaan, Rihtniemen ja Luvian kautta Kokemäenjoen suulle ja Pohjanlahden rannikolle. Ulvila ja Kokemäki olivat rikkaita kauppapaikkoja jo 1200-luvulla.

Luvian saaristo on tarjonnut hyviä suojapaikkoja merenkävijöille. Purjelaivojen aikakaudella jouduttiin odottamaan myrskyn asettumista tai sopivan purjetuulen viriämistä peilityvenen jälkeen. Luvianlahden purjehduskelpoinen väylä on kauan muodostanut erään tärkeimmistä rannikkoväylistä.

Suomen Historia -teoksessaan professori Seppo Suvanto kirjoittaa: ”Ruotsalaisten siirtymisestä Pohjanlahden itäpuolelle Merikarvialle ja Lapväärttiin on asiakirjatieto vuodelta 1303, mutta on varsin todennäköistä, että heitä on ollut jo aikaisemmin 1200-luvun puolivälin tienoilla Kokemäenjoen suupuolessa ja Ulvilassa. Ilmeisen nopeassa tahdissa heitä sitten saapui Ruotsista ja Ahvenanmaalta Luvian ja Kokkolan väliselle alueelle.” Tältä ajalta on peräisin Luvian rannikolla ja saaristossa oleva ruotsinkielinen nimistö.

Rannikon nimistössä on paljon mielenkiintoisia meriteihin ja kaupankäyntiin liittyviä esimerkkejä: Kumoksenpää (=kumo =merkkituli), Jungfruholma (=liikenneväylän varrella oleva satama- tai kokouspaikka), Saksansaunan loukko(=kauppasaksat), Skuthamina (=kuutto =alus), Piskoppi (=piispan tarkastusmatkat kulkivat luotettuja väyliä pitkin. Piskoppi =Biskopsvik kuuluvat väylänimistön ehdottomaan aateliin.)

Vanhin virallinen tieto, jossa Luvia-nimi mainitaan, on vuodelta 1420. Kyseessä on tutkimuskäräjien pöytäkirja, jossa käsitellään kalavesikiistaa. Kiistaa käytiin luvialaisten oikeuksista kalavesiinsä, metsiinsä ja kaskimaihinsa. Vastapuolella olivat euralaiset ja kokemäkeläiset. Oikeusistuimen päätös oli luvialaisille myötämielinen. Asiakirjassa mainitaan luvialaisia kyliä, joten asutus on Luvialla ollut vakiintunutta.

Eurajoella on ollut jo vuonna 1344 oma pappi ja todennäköisesti oma kirkko. Vuonna 1495 piispa Maunu Särkilahti mainitsee kirjeessään epäsuorasti Luvian. Siinä puhutaan Eurajoesta ja sen annekseista (=apupitäjä). Eurajoen historian kirjoittajan Ulla Heinon mukaan annekseina voivat tulla kysymykseen vain Lappi ja Luvia. Luvia oli Eurajoen kappeli samoin Lappi. Irjanne ei ole ollut kappeli vaan rukoushuonekunta, jossa on ollut kirkko jo katolisella ajalla.

Tietoja Luvian seurakunnan syntyajasta, vielä vähemmän kirkon rakentamisajasta, on turha etsiä kirjallisista lähteistä. Muutamia asiaan läheisesti liittyviä dokumentteja voidaan käyttää apuna ajoittamisessa.

Kellotapuli

Rakennusmestari Tuomas Ravonius suunnitteli myös uuden kellotapulin. Se valmistui v. 1756. Sen valmistamiseen tarvittiin mm. lähes 4000 kpl neljän tuuman nauloja. Ravonius sai korvauksena 150 kuparitaalaria.

Kellotapuli komisti kirkonmäkeä. Inventaariluettelon mukaan kellotapuli oli nelikulmainen ja seinän leveys oli 6,5 m. Korkeus oli n. 15 m tuuliviirin ”nuppiin” saakka. Johan Hornaeus kuoli samana vuonna kuin kellotapuli valmistui. Hänet haudattiin kirkon lattian alle ajan tavan mukaan.

Irjanteen kellotapuli, joka tänä päivänä on paikoillaan, on myös Tuomas Ravoniuksen piirtämä. Sen suunnittelu aloitettiin v. 1758, joten se on vähän nuorempi kuin Luvian tapuli. Kuvista päätellen ne ovat olleet hyvin samannäköiset. Irjanteen kirkko sitä vastoin on toistakymmentä vuotta vanhempi kuin Luvian edellä kuvattu kappeli. Irjanteen kirkonmäellä tuntee ”historian siipien havinan”.

Kirkonkellot

Entisestä ikivanhasta tapulista tuotiin kirkonkello, joka oli 23 tuuman ja valettu Tukholmassa v. 1729. Kello oli hankittu kappelille em. Samuel Hornaeuksen aikana. Lisäksi oli pieni 6 tuuman kello.

Uusi tapuli sai myös uuden kellon, joka vielä tänä päivänä kutsuu luvialaisia sanankuuloon.

Nykyisen siunauskappelin pohjoisseinällä on pieni rippikello. Siinä on teksti: ”Te raadolliset tulkaat vetten tygö. M.R. 1838.” Tämä kello on luvialaisen Mickel Rostedtin valama ja seurakunnalle lahjoittama. Rostedt oli Leineperin ruukin seppä. Hankittuaan maatilan Luvian Peränkylästä hän perusti pajan, jossa valoi pieniä kelloja. Tukholman matkoilla käydessään hän onnistui pääsemään töihin sikäläiseen kellovalimoon ja näin perehtymään kellonvalamisen salaisuuksiin. Palattuaan kotimaahan hän varusti Peränkylän kellovalimonsa tehokkaaksi yksiköksi.

Rostedtin valamia kelloja on mm. Kalvolassa, Eurajoella, Huittisissa jne. Kuuluisimmat hänen valamansa kellot ovat Turun Tuomiokirkon lyömäkellot, joiden ääni on Yleisradiosta tuttu Suomen kansalle. Rostedt kutsuttiin kellojen koesoittoon, joka tapahtui Tuomiokirkon tornissa 19. marraskuuta 1835.

Mainittakoon, että Mickel Rostedt toimi myös ns. hyppyherätyksen paikallisena johtajana kolmen eurajokelaismiehen kanssa. Maineikas valajamestari kuoli v. 1839 vain 49 vuoden ikäisenä.

Väkiluvun 1700-luvun loppua kohden kasvaessa, kirkko tuli ahtaaksi. Sitä laajennettiin v. 1798 niin, että se ulottui kiinni kellotapuliin. Valokuvat, joita vanhasta kirkosta on, ovat tämän laajentamisen jälkeen otetut. Kuvassa näkyvän rakennusparin, kirkon ja tapulin, epäsuhtaisuus ei ole mestari Ravoniuksen syytä, vaan laajentaminen on muuttanut alkuperäisen kokonaisuuden. Toiseen suuntaan jatkaminen ei ollut mahdollista joten jonkinlainen kompromissi oli pakon sanelema.

Kirkolle annettuja lahjoja

Kirkko sai laajentamisen kunniaksi myös 24-haaraisen messinkisen kynttiläkruunun. Siihen on kaiverrettu seuraava teksti: ”Theologiadoctorn Joh. Pihlmanin ia Cappalainen Gustaf Forsselioxen ja kyrkävärdin Micael Anriaxen poian aicana vuona 1800”. Tämä kruunu koristaa Luvian nykyistä kirkkoa. Kappalainen Gustaf Forseliuksen vaimo oli luvialaisen kalastajan, Yrjänä Yrjänänpojan tytär, Anna. Gustaf ja Anna Forseliuksella oli yksitoista lasta. Heidän jälkeläisiään on vieläkin Luvialla.

Kirkkolaivat

Vuoden 1827 inventaariluettelossa mainitaan puuesineiden joukossa ”Ett gammalt Skepp”. Kyseessä on laiva, jonka joku henkilö; merimies, sotilas tms., on lahjoittanut kotikirkkonsa koristeeksi. Tällainen koristelutapa on suuria arvoituksia sisältävä kulttuurin osa, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että kyseessä on jäänne Hansakulttuurin ajalta. Kirkon piirissä laivalla on laajempi symboliarvo. Mainitussa luettelossa on myös seuraava teksti, joka suomennettuna on: ”Uusi laiva varustettuna kanuunoilla, purjeilla ja kynttiläjaloilla. Lahjoittaneet muutamat sotilaat v. 1803”. Edellä on kuvattu linjalaiva, joka riippuu nykyisen siunauskappelin katossa. Laivan takana on teksti: ”1803 Gustaf Adolph Luwia kyrka till hörig Anders Artig”. Haurastuneesta paperista nimet ovat haihtuneet näkymättömiksi, mutta teksti kuuluu suomeksi käännettynä: ”Allamainitut korpraalit, sotilaat ja reserviläiset ovat kustantaneet laivan: korpraali Grönlund, sotilaat Wass, Nordling, Rön, Dana, Nord, Kack, Stielke, Ahl, Frisk, Canon sekä reserviläiset Ring, Blom ja Frisk”. Tekijä Artig oli luvialainen.

Saarnastuoli ja taulut

Vuoden 1852 inventaariluetteloon on merkitty saarnastuoli, joka on eteläseinällä. Aikaisemmin luetteloissa ei
saarnastuolia mainita erikseen, kylläkin musta vaate, joka on kuulunut saarnastuolin kaiteelle.

Saarnastuoli on nykyisessä siunauskappelissa. Sen on veistänyt Daniel Klöfve, tunnettua Klöövi -sukua. Hän oli kotoisin Hyviluodosta ja asui Oiskerissa, siksi aikalaiset kutsuivat häntä ”Oiskerin Taniksi”. Daniel oli kirvesmies ja puuseppä, joka teki paitsi rakennuksia myös huonekaluja, puuastioita ja arkkuja. Danielin tyytyväisyyttä elämäänsä kuvastakoon hänen lausumansa: ”Mää hööläsin Sittlahdem pykninki ja kattelin ko muum mäsäs niitul”.

Alttaritaulun molemmin puolin oli mustakehyksisiä tauluja. Kahteen niistä on kirjoitettu Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Kustaa III puhe valtakunnan säädyille Tukholman valtiosalissa 21. elokuuta 1772 sekä suomeksi että ruotsiksi. Yksi taulu sisälsi Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri I vakuutuksen Suomen kansalle, annettu Borgossa 29. maalisk. 1809, kirjoitettuna suomen kielellä. Sekä suomen- että ruotsinkielinen taulu oli laadittu myös Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Nikolai I vakuutuksesta Suomen kansalle.

Suomen sodan (1808-1809) jälkeen monisatavuotiset siteet Ruotsin kanssa katkesivat ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Luvialaisetkin saivat tottua siihen, että maallisen majesteetin vakuutukset tulivat joskus lännestä, joskus idästä. Kirkkokansa tiesi, että Taivaallisen Majesteetin vakuutus tulee Ylhäältä.

Seurakunnan arvokas kirjasto on tässä yhteydessä syytä mainita. Se on hämmästyttävän laaja seurakunnan koon huomioiden. Luvian sielunpaimenilla olivat apuna mm. seuraavat teokset:

Suomenkielinen Raamattu
Martinus Lutheruksen Catechismus 1674
Se suurempi; suom. Jacobus Raumannus
Konung Davids psalmer 1679
M. Agricolan suomenkielinen Kirkkokäsikirja 1549, joka on ”Prentattu Stockholmissa Amundi Laurizan poialta MDXLIX”
Confessio Fidei se on Sen Christillisen uskontunnustus jne. ”Präntattu Turusa Johan Winterildä 1693”
Kirkkolaki ja Ordninki 1688. Sidottu.
Albani Anatomia Papae 1663 (puhdasoppisuuden valvomiseen tarkoitettu teos, hankittiin v. 1667 kolmella taalarilla)
Käsikirjoja 2 kpl toim. Johannes Gezelius 1669
Käsikirja, ruotsinkielinen 1614

Arvidsson Iwar: Handlingar till upplysning af Finlands häfder 1851

Colliander O I: Suomen kirkon paimenmuistio Hki 1918

Eurajoen kirkonarkisto

Hausen Reinhold: Bidrag till Finlands historia 1904

Heino Ulla: Eurajoen historia I-II 1987, 1990

Klemetti: Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700- luvulla WSOY 1927

Luvian kirkonarkisto

Nikula Oscar: Åbo Stads historia 1721-1809

Nordman Karl Aksel: Medeltida skulptur i Finland 1964

Rauman lehti 2.9.1911

Suvanto Seppo ym.: Suomen historia II 1958 Weilin + Göös

Strandberg C. H.: Åbo stifts Herdaminne osv. 1834

Turun maakunta-arkisto